Blah, kyllähän varmaan muutkin tietää tämän tunteen. Elämän niin sanotut peruspilarit on kondiksessa, mutta silti mikään ei tunnu miltään ja jos tuntuu, niin ahdistaa vain. Mulla on kokopäivätyö vakkarina, ahdistavaa. Mulla on parisuhde, ahdistavaa. Mulla on asunto, ahdistavaa.

Toi duuni.. Oikeasti. Toiset sanoo että olisi hyvä olla tyytyväinen että näinä aikoina on vakituinen työpaikka. Mutta nojaa. Onko se hyvä jos oman henkisen hyvinvointinsa heittää nurkkaan, että voi pitäytyä yhteiskunnan normeissa kiinni. Stressitaso on jatkuvasti nousussa tuossa paikassa. En muista koska olisin ollut stressivapaa. ..Koska elämästä tuli tälläistä selviytymiskamppailua?

Miten helvetin vaikeaa on saada se suu auki ja alkaa puhumaan? Mulle ainakin ylivoimaisen vaikeaa. Luultavasti parisuhteen ongelmat voitaisiin selvittää sillä että molemmat sais sanottua, jos jotain on. Mulla on aika paljon asioita mistä haluaisin keskustella, mutta en vain uskalla sanoa. Jokseenkin pelkään että sanomalla sen ääneen, niin tämä loppuu. Siihen en kumminkaan oo valmis..Jos yhtään analysoin aiempaa elämää, niin en aina ollut tälläinen. Tais ollu tuo ns. "ensirakkaus" joka toi tälläisen ihmiskammon ja ajattelun, että asioista ei ole hyvä puhua. 

Ei tää vain näin voi jatkua. Päähän tässä hajoaa, kun ahdistaa näin paljon kaikki. Itken vaan yksin ja kuljen pala kurkussa pitkin kaupungin katuja. Onhan tässä jo katastrofin merkkejä havaittavissa, en enää pysty pitää kaikkea sisälläni ja siitä todisteena mielialan heittelyt, ei tartte ku sanoa yksi väärä sana ja vihaan koko maailmaa seuraavan vartin. Sitten taas taannun semi normaaliin asenteeseen, kunnes joku sanoo jotain häiritsevää/loukkaavaa/väärää. Tuntuu niin kuin olisin palannut takaisin pahimpaan teiniangsti aikaan. Oon herranjumala 22, kuvittelis tuon menneen ohi jo aikaa sitten.

Tää asuntokaan ei auta asiaa. Oon asunut tässä yli neljä vuotta ja taas tuntuu niinkuin olisin näiden seinien vanki. En vaan pääse pois. Muttakuin jokaviikonloppuisella ryyppäämisellä. Ei kauhean terve ratkaisu tuokaan.

Jos lähen heti tykittämään mikä tällä kertaa vaivaa?

Ihmissuhteet lähinnä. Mun perhe on niin sekava, ja sekaisin. Ei tulla toimeen ja käytetään henkistä väkivaltaa ja mun vaan pitäis sietää kaikki. Tulla toimeen osapuolien kanssa jotka eivät tule toimeen keskenään. Ei täs muuta, mutta kaikki tässä kärsii tavalla tai toisella. Toinen itkee, toinen stressaa ja yks ei puhu mitään. Ja mä nään tän kaiken. Yks myös on kovaa vauhtia alkoholisoitumassa. Ja nyt se olis mun tehtävä ottaa asia puheeksi ja saada hänet hoitoon. Miten vitussa mun pitäis hoitaa kaikki? Miksi mä oon taas tässä tilanteessa. ..Pelkään että jos en puutu asiaan, niin se juo ittensä hengiltä.. Ja mitä mä teen tämän kaiken keskellä. Stressaannun. Purskahdan itkuun yksikseni kotona. Näen painajaisia. Yritän olla hiljaa. Päähän tässä hajoaa.

En tiiä onko se tää syksy joka saa kaiken näyttämään pahemmalta, vai onko tilanne tosiaan pahentunut?

Mun on välillä niin vaikea hengittää. Pala kurkussa ja otsa kurtussa. Ja sitten ihmetellään kun DatisPallon pinna palaa niin herkästi ja mielialat menee ylösalas. En vittu tiiä. :'<

Oon miettiny että jos vain tylysti etsisin jostain toiselta paikkakunnalta töitä tai opiskelupaikan ja jättäisin vaan kaiken. Olisko se yhtään helpompaa? Palaisin vaan jouluna, ja sitten lähtisin vielä kun kaikki hymyilee. Olisin se kaukainen sukulainen, joka ilmestyy aina joululahjasäkin kanssa. ..Ainakin se kuulostaisi helpommalta.

Sukulainen jolla todettiin syöpä.. Hautajaisissa käytiin. Ja itkeä piti. Ja itkeä pitää taas. 8'( Näköjään. Kun sekään ei riitä, toisellakin sukulaisella on todettu syöpä. Se sentääs huomattiin suht ajoissa, niin hoidot on alkanu. ..Toivottavasti ne puree, mun pää ei kestä jos menetän hänetkin. Liikaa vaan menee pois, eikä mitään tule takaisin.

Miten mä oon ajanu itteni tälläiseen tilanteeseen? Mä oon se jonka pitäis jaksaa ja olla aina tukena, kun tarvitaan. Mulla pitää aina olla se mitä tarvitaan. Mun apua pidetään itsestään selvyytenä. Ihan vaan tiedoksi, mä en jaksais enää. Huolehtia kaikesta mikkä ei mulle kuulu. Emmä jaksa olla se jolle soitellaan jos tarttetaan jotain. 'Hei, voikko lainata rahaa?' 'Voinko asua sun luona toistaseks?' 'Mun on nyt vähän paha olla..' Diipadaivittu, sitte kun luulen että autan, niin sitä käytetään niin häikäilettömästi hyväkseen ja valehdellaan päin naamaa. Ihan niinku täällei muilla olis välillä vähän vaikeeta? Ja kieltämättä, nyt alkaa pinna rakoilla. Aina ku tuun kotiin niin naama menee väärinpäin ja kaikki rupeaa vain vituttamaan. Eihän sen niin kuuluis olla?

Sitte nää vitun tekopyhät idiootit. Mistä niitä tulee. Sitte joku Facebook, son kans sellaasen paskan fiiliksen lähde. Miten jokku jaksaa. On muka niin paljo parempia, ja sitten sitä toitotetaan FBssä ja yritetään saada muille paha mieli. Toivottavasti se Karman laki iskee niitä päin näköö vielä. Mä odotan kyllä sitä, non sen ansainnu.

Huoh, miten jaksan valittaa.

Ittepähän oon itteni tähän tilanteeseen laittanu.

Miten vaan pääsen tästä tilanteesta niin ettei kaikki mee entistä huonommaksi. Kun vois vaan lakata välittämästä.

DatisPallo menee pois, ehkä tää olo lähtee, nyt kun sai vähän avautua. Kai.

..Ei olis kannattanu.

Sainpas kuulla että sukulaiseni on ollut lähellä kuolemista viikonloppuna.. Ja mulle ei oo voinu kertoa, koska oon ollu yksin? Parempi että saan kuulla siitä vasta ku son päässy vihreemmille niityille, vai vasta sitte ku hätä on ohi?

Niijjoo, sain kuulla että sillon syöpäkin.

..Meinasin romahtaa töissä, kun soitin äiteelle ja se kertoi tapahtuneesta. ._.

Tämä tuli mieleen siitä, kun kaverini sanoi olevansa tukenani, vaikka en apua koskaan pyydäkkään. Se ei tiedä mun tunteista mitään ja se silti sanoo noin.

Se sai mut miettimään. Pitäiskö mun luottaa enemmän ihmisiin ja puhua niille?

Tästä tulikin mieleen yksi viinan täyteinen ilta isäni luona. Ilta kääntyi silmän räpäyksessä hyvästä meiningistä siihen että itken silmät päästäni ja vuodatan kaikenlaista. En edes muista mistä itkin ja mitä kerroin. Itkin vain ja puhuin. Isä tuli viereeni istumaan ja kertoi että voin aina muuttaa heidän luo asumaan. ..Olin ilmeisesti kertonut raha huolistani. Voi olla, että vuodatin myös sisarussuhteistani ja siitä kuinka tunnen olevani niistä vastuussa. Isä yritti lohduttaa ja kertoa ettei se oo mun duuni huolehtia. ..Mutta tais iskee siihenki aika kovaa, kun huomasin (aina niin tunteet salassa pitävällä isälläni) kyyneleet silmissä. ..En tiedä oonko nähny sitä ikinä kyyneleet silmissä.

Viime viikonloppuna isäni analysoi siskoni ja minun suhtautumista vakaviin asioihin, kuten perheenjäsenen menetykseen. Siskoni on suoraan reagoiva, ja reagoi vahvemmin. Minä olen kuulemma ensin kysymyksiä täynnä ja sitten annan itkun tulla. Hämmennyin. ..Minäkö en olekkaan suora itkupilli? Jos sen voi noin sanoa. ..Tai sitten en vain näytä tunteitani niin avoimesti?

Toisaalta tunnen itseni niin yksinäiseksi, mutta en silti halua kenenkään seuraa? Mitä tämä tarkoittaa?

Tuntuu että käyn turhaan töissä, en saa juuri mitän palkaksi. Asunnon vuokran saan maksettua ja samoin ruuat. Mutta mitä jää käteen? Ei niin mitään.

Turhuuksien turhuus. Voisin muuttaa maan alle elämään sossumasseilla.

(Ja taidan yrittää ostaa ittelleni hyvää fiilistä. En huomaakkaan kuinka rahat katoaa, kun ostelen koko ajan jotain. Aina löydän jotain kivaa, ostan sen kivan asian, ja kiva asia jää pussissa notkumaan olohuoneen nojatuolille. Eli yhtä tyhjän kanssa.)

Alkaa olla jo fyysisestiki paha olla. Tottakai kroppa reagoi siihen, että mieli ei oo kunnossa. Mutta enpä tiedä mitä tässä tehdä.

..Nytkin istun pimeässä huoneessa kyyneleet silmissä.

Alkaa ymmärrys itteään kohtaan loppua.

Puolentoista vuoden suhde loppui. ..Pahinta tässä on se, että itken nyt vasta toista kertaa se jälkeen. Vaikka oon ihan hajalla. Se oli vaan parempi niin, parempi lopettaa, ennenkö menee liian pitkälle.Tuntuu vaan niin pahalta ymmärtää, ettei tuu olemaan enää mitään. Ei se palaa enää kotiin. Vaikka itsehän sen päätöksen tein. ..Parempi niin.

Miksen mä osaa enää itkeä? Tuntuu niinkuin tukehtuisin.

So when I'm crying alone
Yeah, when I'm cold as a dying stone

Grow me a garden of roses
Paint me the colors of sky and rain
Teach me to speak with their voices
Show me the way and I'll try again

Oon huomannu kuinka porukka on musta huolissaan. Mä vaan vakuutan että kaikki on hyvin, kyllä mä pärjään. En osaa puhua asioista, en osaa kertoa kun on paha olla, eikä haluis olla yksin. En päästä ketään luokse. 

I'm a mess.

Nyt en enää ole samaa mieltä. Miksi mun läheisille sattuu koko ajan jotain? Miksei kaikki vois olla hyvin? Ilman pelkoa tulevasta. Mitä jos, mitä jos, mitä jos? Entä jos? Ja ei, en voi lopettaa jossittelua, liikaa on tapahtunut. Pakko varautua tulevaan, jos sellainen on.
 

..Ei mee kyllä kovin hienosti omallakaan taholla. Stressi on hirveä. Sitä mukaa pää kipeä. Parisuhde rakoilee, kohta sekin on mennyttä? ..Ehkä se olisi parempi päättää nyt? 

Noh.. Ei tämäkään asia helppo ole. Mumma kuoli pari viikkoa takaperin. Pian on hautajaiset. ..Voi tätä kyyneleiden määrää. :'( Pitää vaan ajatella, että niin oli parempi. Nyt mumma pääsi parempaan paikkaan. Ei enää vanhainkotia ja sitä ettei tunnista lapsiaan, saatikka lapsenlapsiaan. Voi mumma, miten mun onkaan ikävä sua. Se oli ehkä kauheinta, kun käytiin katsomassa mummaa pari tuntia ennen kuin hän nukahti ikuiseen uneen. Se oli niin järkyttävä näky ja kokemus. ..Voi olla, etten oo nukkunu kunnolla sen jälkeen. 

Se tunne, kun koko ajan tulee nurkan takaa lisää paskaa. Koko ajan, kun mikään ei riitä.

Pakko vaan itkee. Ja itkee. Sitt saat koottua ittes taas hetkeks.. Kun taas kaadetaan sangollinen paskaa niskaan. Ja vajoot maahan, itket taas. Kunpa joku tietäis kuinka pahalta tää tuntuu. Kuinka paljon mä itken. Kuinka paljon mä nielen kyyneleitä ja pidätän itkua.

Pitäis olla reipas. Mut mitä jos ei vaan jaksa? Mitä jos tää stressi on liikaa mulle? Jos mä en jaksakkaan olla koko ajan hiljaa ! ..Mut mun täytyy.