Mutta ei ole.

Blah, kyllähän varmaan muutkin tietää tämän tunteen. Elämän niin sanotut peruspilarit on kondiksessa, mutta silti mikään ei tunnu miltään ja jos tuntuu, niin ahdistaa vain. Mulla on kokopäivätyö vakkarina, ahdistavaa. Mulla on parisuhde, ahdistavaa. Mulla on asunto, ahdistavaa.

Toi duuni.. Oikeasti. Toiset sanoo että olisi hyvä olla tyytyväinen että näinä aikoina on vakituinen työpaikka. Mutta nojaa. Onko se hyvä jos oman henkisen hyvinvointinsa heittää nurkkaan, että voi pitäytyä yhteiskunnan normeissa kiinni. Stressitaso on jatkuvasti nousussa tuossa paikassa. En muista koska olisin ollut stressivapaa. ..Koska elämästä tuli tälläistä selviytymiskamppailua?

Miten helvetin vaikeaa on saada se suu auki ja alkaa puhumaan? Mulle ainakin ylivoimaisen vaikeaa. Luultavasti parisuhteen ongelmat voitaisiin selvittää sillä että molemmat sais sanottua, jos jotain on. Mulla on aika paljon asioita mistä haluaisin keskustella, mutta en vain uskalla sanoa. Jokseenkin pelkään että sanomalla sen ääneen, niin tämä loppuu. Siihen en kumminkaan oo valmis..Jos yhtään analysoin aiempaa elämää, niin en aina ollut tälläinen. Tais ollu tuo ns. "ensirakkaus" joka toi tälläisen ihmiskammon ja ajattelun, että asioista ei ole hyvä puhua. 

Ei tää vain näin voi jatkua. Päähän tässä hajoaa, kun ahdistaa näin paljon kaikki. Itken vaan yksin ja kuljen pala kurkussa pitkin kaupungin katuja. Onhan tässä jo katastrofin merkkejä havaittavissa, en enää pysty pitää kaikkea sisälläni ja siitä todisteena mielialan heittelyt, ei tartte ku sanoa yksi väärä sana ja vihaan koko maailmaa seuraavan vartin. Sitten taas taannun semi normaaliin asenteeseen, kunnes joku sanoo jotain häiritsevää/loukkaavaa/väärää. Tuntuu niin kuin olisin palannut takaisin pahimpaan teiniangsti aikaan. Oon herranjumala 22, kuvittelis tuon menneen ohi jo aikaa sitten.

Tää asuntokaan ei auta asiaa. Oon asunut tässä yli neljä vuotta ja taas tuntuu niinkuin olisin näiden seinien vanki. En vaan pääse pois. Muttakuin jokaviikonloppuisella ryyppäämisellä. Ei kauhean terve ratkaisu tuokaan.

Tää tunne on taas aika ikävä. On taas liikaa kaikkea, ihan liikaa kaikkea.

Jos lähen heti tykittämään mikä tällä kertaa vaivaa?

Ihmissuhteet lähinnä. Mun perhe on niin sekava, ja sekaisin. Ei tulla toimeen ja käytetään henkistä väkivaltaa ja mun vaan pitäis sietää kaikki. Tulla toimeen osapuolien kanssa jotka eivät tule toimeen keskenään. Ei täs muuta, mutta kaikki tässä kärsii tavalla tai toisella. Toinen itkee, toinen stressaa ja yks ei puhu mitään. Ja mä nään tän kaiken. Yks myös on kovaa vauhtia alkoholisoitumassa. Ja nyt se olis mun tehtävä ottaa asia puheeksi ja saada hänet hoitoon. Miten vitussa mun pitäis hoitaa kaikki? Miksi mä oon taas tässä tilanteessa. ..Pelkään että jos en puutu asiaan, niin se juo ittensä hengiltä.. Ja mitä mä teen tämän kaiken keskellä. Stressaannun. Purskahdan itkuun yksikseni kotona. Näen painajaisia. Yritän olla hiljaa. Päähän tässä hajoaa.

En tiiä onko se tää syksy joka saa kaiken näyttämään pahemmalta, vai onko tilanne tosiaan pahentunut?

Mun on välillä niin vaikea hengittää. Pala kurkussa ja otsa kurtussa. Ja sitten ihmetellään kun DatisPallon pinna palaa niin herkästi ja mielialat menee ylösalas. En vittu tiiä. :'<

Oon miettiny että jos vain tylysti etsisin jostain toiselta paikkakunnalta töitä tai opiskelupaikan ja jättäisin vaan kaiken. Olisko se yhtään helpompaa? Palaisin vaan jouluna, ja sitten lähtisin vielä kun kaikki hymyilee. Olisin se kaukainen sukulainen, joka ilmestyy aina joululahjasäkin kanssa. ..Ainakin se kuulostaisi helpommalta.

Hei.. Edellisestä postauksesta on aikaa. Ja noh.. Enpä muistanut mitä oon tänne kirjoitellut. Mutta jos nyt lähen kertomaan miten asiat on edenny.

Sukulainen jolla todettiin syöpä.. Hautajaisissa käytiin. Ja itkeä piti. Ja itkeä pitää taas. 8'( Näköjään. Kun sekään ei riitä, toisellakin sukulaisella on todettu syöpä. Se sentääs huomattiin suht ajoissa, niin hoidot on alkanu. ..Toivottavasti ne puree, mun pää ei kestä jos menetän hänetkin. Liikaa vaan menee pois, eikä mitään tule takaisin.

Miten mä oon ajanu itteni tälläiseen tilanteeseen? Mä oon se jonka pitäis jaksaa ja olla aina tukena, kun tarvitaan. Mulla pitää aina olla se mitä tarvitaan. Mun apua pidetään itsestään selvyytenä. Ihan vaan tiedoksi, mä en jaksais enää. Huolehtia kaikesta mikkä ei mulle kuulu. Emmä jaksa olla se jolle soitellaan jos tarttetaan jotain. 'Hei, voikko lainata rahaa?' 'Voinko asua sun luona toistaseks?' 'Mun on nyt vähän paha olla..' Diipadaivittu, sitte kun luulen että autan, niin sitä käytetään niin häikäilettömästi hyväkseen ja valehdellaan päin naamaa. Ihan niinku täällei muilla olis välillä vähän vaikeeta? Ja kieltämättä, nyt alkaa pinna rakoilla. Aina ku tuun kotiin niin naama menee väärinpäin ja kaikki rupeaa vain vituttamaan. Eihän sen niin kuuluis olla?

Sitte nää vitun tekopyhät idiootit. Mistä niitä tulee. Sitte joku Facebook, son kans sellaasen paskan fiiliksen lähde. Miten jokku jaksaa. On muka niin paljo parempia, ja sitten sitä toitotetaan FBssä ja yritetään saada muille paha mieli. Toivottavasti se Karman laki iskee niitä päin näköö vielä. Mä odotan kyllä sitä, non sen ansainnu.

Huoh, miten jaksan valittaa.

Ittepähän oon itteni tähän tilanteeseen laittanu.

Miten vaan pääsen tästä tilanteesta niin ettei kaikki mee entistä huonommaksi. Kun vois vaan lakata välittämästä.

DatisPallo menee pois, ehkä tää olo lähtee, nyt kun sai vähän avautua. Kai.

Juuri tänään mietin kuinka onkaan ollut niin hyvä fiilis pitkän aikaa. Aivan hymyilytti.

..Ei olis kannattanu.

Sainpas kuulla että sukulaiseni on ollut lähellä kuolemista viikonloppuna.. Ja mulle ei oo voinu kertoa, koska oon ollu yksin? Parempi että saan kuulla siitä vasta ku son päässy vihreemmille niityille, vai vasta sitte ku hätä on ohi?

Niijjoo, sain kuulla että sillon syöpäkin.

..Meinasin romahtaa töissä, kun soitin äiteelle ja se kertoi tapahtuneesta. ._.