I wanna break out. I need a way out.

Se sanomattomuus, se että ei uskalla puhua. Se että ei saa avattua suutaan. Se että tulee fyysisestikkin huono olo kun mieli ei meinaa pysyä kasassa.

Ajatukset vaan harhailee ympäriinsä. Menneisyyteen, takaisin, tulevaisuuteen, odotuksiin, vaatimuksiin, tunteisiin..

'Rauhoitu, kyllä kaikki järjestyy. Älä stressaa, ei oo mitää hätää.' Tiedän tämän itekki, pitäis vaan kyetä toteuttamaan tuo. Uskomaan tuohon.

'Kyllä se meidän tyttö on vahva.' ..Voi äiti, tietäisit vaan.

Sitten, kun erehdyn kertomaan asioistani ja siitä miltä musta tuntuu, saan vaan sääliä. Vaikka en edes tiedä miksi kerron mitään, jos en sääliä kaipaa. Vai onko sekin vaan silmälumetta. Kusetanko itteänikin ajatuksillani. Kaikki on niin sekaisin, kun taas tavallaan kaikki on paremmin kuin aikoihin.


Hitto ku mä en vaan tiedä.

 

Tell me when I'm gonna live again,
Tell me when this fear will end.