Oon tässä jo pitemmän aikaa miettinyt itseäni ja suhtautumistani asioihin..

Tämä tuli mieleen siitä, kun kaverini sanoi olevansa tukenani, vaikka en apua koskaan pyydäkkään. Se ei tiedä mun tunteista mitään ja se silti sanoo noin.

Se sai mut miettimään. Pitäiskö mun luottaa enemmän ihmisiin ja puhua niille?

Tästä tulikin mieleen yksi viinan täyteinen ilta isäni luona. Ilta kääntyi silmän räpäyksessä hyvästä meiningistä siihen että itken silmät päästäni ja vuodatan kaikenlaista. En edes muista mistä itkin ja mitä kerroin. Itkin vain ja puhuin. Isä tuli viereeni istumaan ja kertoi että voin aina muuttaa heidän luo asumaan. ..Olin ilmeisesti kertonut raha huolistani. Voi olla, että vuodatin myös sisarussuhteistani ja siitä kuinka tunnen olevani niistä vastuussa. Isä yritti lohduttaa ja kertoa ettei se oo mun duuni huolehtia. ..Mutta tais iskee siihenki aika kovaa, kun huomasin (aina niin tunteet salassa pitävällä isälläni) kyyneleet silmissä. ..En tiedä oonko nähny sitä ikinä kyyneleet silmissä.

Viime viikonloppuna isäni analysoi siskoni ja minun suhtautumista vakaviin asioihin, kuten perheenjäsenen menetykseen. Siskoni on suoraan reagoiva, ja reagoi vahvemmin. Minä olen kuulemma ensin kysymyksiä täynnä ja sitten annan itkun tulla. Hämmennyin. ..Minäkö en olekkaan suora itkupilli? Jos sen voi noin sanoa. ..Tai sitten en vain näytä tunteitani niin avoimesti?

Toisaalta tunnen itseni niin yksinäiseksi, mutta en silti halua kenenkään seuraa? Mitä tämä tarkoittaa?

Tuntuu että käyn turhaan töissä, en saa juuri mitän palkaksi. Asunnon vuokran saan maksettua ja samoin ruuat. Mutta mitä jää käteen? Ei niin mitään.

Turhuuksien turhuus. Voisin muuttaa maan alle elämään sossumasseilla.